Joku menee aina ensin

Kas, kioskin nurkalla huojuu ihmisiä, hiljainen disko, haluan huojua mukana. Elää, se on tullut selväksi.

Puutarhaa kuopiva pieni aikuinen jatkaa siitä, mihin äiti jäi. Löytää juuria ja mustuneita varsia. Talvi lähenee.

Mitä tehdä, kun tilaa seitsemän värikästä mekkoa, mutta räätäli toimittaa mustan hupun? Tarvitaanko elämään suuret tunteet, mitä tarvitaan, jalat, toimiva apuvälineyksikkö? Onko tämä hajoamispiste vai kokoamiskenttä?

Anja Erämajan kuudes runoteos sisältää vereslihaista puhetta kuoleman ääreltä, keskeltä elämää.

Mutta juurakot, jos hiukan huolta pitää, talvehtivat,versovat taas keväällä, kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä.