Sukupuuttoon kuolleiden planeetta

Jenni Kokanderin esikoisteos on toisiinsa kytkeytyvien tarinoiden kudelma ihmisistä, jotka kokevat olevansa lajinsa viimeisiä. Tarinoiden sävy on melankolinen, mutta kirkaskatseinen kerronta ja rehellisyys saa hymyn karehtimaan huulilla.

”Hän eli täysin kohtuuttomasti. Hän pakotti perheensä istumaan takapihalla pakkasessa ja kuuntelemaan humalaisia monologeja ihmiskunnan synnystä. Hän rakasti hampurilaisia ja donitseja, pirtelöitä ja muuta paskaa, mutta senkin hän perusteli huutamalla: ’Eläköön hedonismi. Minä olen maailman viimeinen onnellinen mies.’”Kokander punoo tarinoistaan yllätyksellisen yhteenliittymän, jossa ihmiset ovat johtolankoja toistensa luokse. Kukin heistä avautuu lukijalle sellaisella herkkyydellä ja rehellisyydellä, joka tekee lukijasta osan heitä. Teoksen tarinat ovat rehellisiä tavalla, johon meillä itsellämme harvoin riittää uskallusta.